Suojatiellä marraskuussa
Monet kaukaisemmista ystävistäni ovat kyselleet, että mitä minulle oikein kävi silloin marraskuussa, kun jouduin suojatielle auton kanssa samaan aikaan. Tuntuu että olen kunnollisen selityksen velkaa.Lumisateisena marraskuun alkuiltana tulin bussilla töistä kotiin, asuimme silloin Käpylässä, um:n niin sanotussa puskuriasunnossa (sic!). Olin ylittänyt Käpyläntien kadun puoliväliin saakka, seisoin ja odotin että pääsisin yli. Lähimmällä kaistalla ajava auto pysähtyi nätisti ja antoi tietä. Lähdin ylittämään katua ja päästyäni melkein perille tunsin oikeassa jalassani kaamean iskun ja tajusin meneväni pahasti rikki. Minuun oli osunut täyttä vauhtia ajava henkilöauto, josta syystä lensin - kuin elokuvissa konsanaan - kaaressa sen konepellille ja sieltä mätkähdin katuun. Mutta että kaikesta tästä huolimatta luita ei katkeillut, vaikka jalastani tulikin jauhelihaa. Paikalla olleet silminnäkijät kertoivat, että he olivat kuuleet aivan mielettömän paukahduksen. Ja autosta hajosi lampun umpio. Paikalle saapunut ambulanssi vei minut Töölön sairaalaan. Olin koko ajan tajuissani, eikä minussa ollut näkyvissä verinaarmuakaan. Ruhjeet olivat sisäisiä. Se jauhelihaksi mennyt jalka on edelleen, reilun kolmen viikon jälkeen, aika huono. Pystyn kuitenkin kävelemään sillä, tosin vähän vaappuen. Ja siinä on hirveän suuri, semmoinen kanan kokoinen möykky. Lihakset reidestä on poikki ja luultavasti elimistöni ahertaa kutoakseen sinne arpikudosta. Kun uskalsin ambulanssissa ääneen ajatella, että suojelusenkelin siipi taisi olla minun ja sen auton välissä, niin ambulanssimies sanoi, että joo se suojelusenkeli kuoli!Kaikista hienointa on ollut havaita miten ihania ystäviä minulla on - ja miten paljon!
